6. lokakuuta 2012

Miten tähän on tultu

Miten tästä syömisestä tuli niin hankalaa? En toki menetä asian suhteen yöuniani ja olen sitä mieltä, että niin kauan, kun pysyy terveenä, jotain tekee oikein, mutta silti se on mielessä.

Lapsuudessani meillä syötiin terveellisesti (kai). Eineksiä ei syöty, kuten ei kai 80-luvulla ollut tapana. Ruoka oli tavallista kotiruokaa, sillä erotuksella, että meillä ei juurikaan ylimääräistä rasvaa käytetty. Eikä oikeastaan muutenkaan ylimääräisiä kaloreita. Se vähä liha, mitä syötiin, oli vähärasvaista ja "hyvälaatuista". Eli ei ollut lauantaimakkaraa, lenkkiä tai pihviäkään. Ensimmäisen sisäfilepihvin söin yli kakskymppisenä. Meillä ei ollut sipsejä eikä limua tai mehua juotu kuin erityistilanteissa. Kuorittuja porkkanoita ja hedelmälohkoja ilmestyi käteen asti, joten niitä tuli sitten rouskuteltua. Jopa mausteita oli vähänlaisesti kaloreiden nimissä.

Äkkiseltään tämä kuulostaa ihan hyvältä ruokavaliolta. Rasvauskonto eli kukoistustaan, mutta tuskin sen välttely liiallisuuksiin meni. Olimme kaikki terveitä ja hoikkia. Kuitenkin kaipasin jo lapsena (tietämättäni tietenkin) ruokakulttuuria. Siis sitä, että välillä tehdään pieteetillä ruokaa ja juhlapäiviin liittyy omat herkkunsa. Meillä ruoka oli enemmänkin välttämätön paha eikä missään nimessä nautinnon lähde. Lisäksi mulla oli monesti lapsena nälkä. Liikuin paljon ja jotain jäi selvästi puuttumaan, vaikaa ruuasta ei ollut pulaa.

Muutettuni omilleni, homma lähti hetkeksi käsistä. Ensinnäkään en osannut laittaa ruokaa. Siihen ei ollut ollut mahdollisuutta, koska keittiö oli mutsin valtakuntaa silti, vaikka hän sitä vahvasti inhosikin. Elelin eineksillä: keittelin pannulla valmiita pastaruokia ja söin opiskelijaruokaloissa. Enemmän keskityin juhlimiseen, joten ruoka olikin sivuosassa. Pysyin edelleen hoikkana eikä ruoka ollut mielessä ollenkaan.

Sitten kävi se tavallinen tarina, eli muutin yhteen poikaystävän kanssa, jolla oli suunnaton ruokahalu. En olisi tarvinnut yhtä paljon ruokaa, mutta kuin huomaamatta, söin liikaa. Aloin laittaa ruokaa, yksinkertaista kotiruokaa kunnon kermalla ja voilla. Usein haettiin muffinsseja ja siideriä ynnä muuta sohvannurkkatavaraa. Vielä useammin käytiin pitkän kaavan mukaan syömässä. Aloin tietenkin lihoa ja suhde ruokaan monimutkaistui.

Samoihin aikoihin kiinnostuin syömishäiriöistä. Asia oli toki mediassakin paljon esillä tuolloin 2000-luvun alkupuolella. Olin hyvin tyytyväinen, että sain ruuasta kuitenkin vielä sen nautinnon, jonka siitä voi saada - senhän syömishäiriöinen on menettänyt. Samalla selittelin itselleni, että lihominen on pienempi paha kuin syömishäiriö. Ja sitä mieltä olen toki edelleen, mutta ei se vielä anna hyvä syytä lihoa.

Mun lihomiseen ei ole koskaan vaikuttanut liikunta laisinkaan, vaan vain ja ainoastaan syöminen. Lihon ja laihdun nopesti, mutta liikkumisella ei ole sen kanssa tekemistä. Olen painavimmillanikin liikkunut useita kertoja viikossa ja kunto on ollut ok.

Lihottavan parisuhteen jälkeen olen tosissani pohtinyt syömisen olemusta. Söin jonkun aikaa hyvin vähän vain syömisen vuoksi, en ollenkaan huvittelumielessä. Sitten palasin takaisin ravintotieteen (=mukatieteen) pariin, ja aloin seurata aihetta lehdistä ja lueskelin muutaman kirjan.

Vuosien harrastamisen tuloksena en ole saanut muodostettua kantaani siitä, mikä olisi järkevintä. Tällä hetkellä olen siinä uskossa, että parasta on klassinen toteamus "kohtuus kaikessa". Kohtuudella herkkuja, ravintoaineita ja nipottamista. Nipottaminen ei kuulu juhlaan ja juhla ei kuulu arkeen.

Kuitenkin tästä on vielä pitkä matka siihen, miten voisi parhaiten välttää länsimaisen elämäntavan pahimmat terveysongelmat ja silti pitää syömisen iloisena asiana.

2 kommenttia:

  1. Mä myös kannatan kohtuutta! (Sori, floodaan, mutta jotenkin nää sun tekstit resonoi.)

    No niin siis, olen itsekin mennyt äärestä laitaan ja nyt päässyt tilaan, jossa on ihan ok olla, joten harjoitan kohtuutta. Sepäs vasta onkin hankalaa. Silti ja siitä huolimatta uskon melko vakaasti siihen, että juuri kohtuus ja tasapaino ovat lopulta tie siihen, että syö terveellisesti mutta iloisesti. Se vain on se vaikea tie.

    VastaaPoista
  2. Se on kumma juttu, että kohtuus syömisessä on kaikista vaikeinta. Kohtuus juomisessa ja muissa elämäntavoissa on vuosien myötä löytynyt kuin itsestään. On eletty tiukkoja aikoja suurten elämänmuutosten myötä ja kaikesta on selvitty. Sen sijaan niinkin triviaali asia kuin syöminen kalvaa aina vaan. Vois tietty ajatella, että aika pienet on ongelmat... mutta kovin häiritsevää tää on!

    VastaaPoista