18. joulukuuta 2012

Ei enää niin sekaisin

On yllättävää, miten paljon kirjoittaminen jäsentää ajatuksia. Toki olen törmännyt tähän muissa yhteyksissä, mutta safkaan liittyen se oli todellinen ylläri.

Blogi ei ole kuin pari kuukautta vanha, mun ruoka-ahdistus sen sijaan alkoi jo varmaan kymmenen vuotta sitten. Kuitenkin blogin olemassaolon aikana on ahdistus vähentynyt huomattavasti. Ehkä kirjoittaminen jo itsessään pistää asioita lokeroihin, mutta sen lisäksi myös tiedonhaku lisääntyy jotenkin huomaamatta.

Oon löytänyt oman totuuteni, joka on yhtä oikea kuin kaikkien muidenkin totuudet. Olen taipuvainen uskomaan tieteellisiin tutkimuksiin ja siksi ravitsemus on varmaankin ollut niin vaikee asia, koska tutkimustulokset ovat läpikotaisin ristiriitaisia. Tästä syystä mun ravitsemuskäsitys pohjautuu vain löyhästi joskus lukemiini artikkeleihin ja kirjoihin, mutta sitäkin enemmän intuitioon. Siksi en ala sitä kellekään suosittelemaan, vain itelleni. Mieskin saa syödä niin kuin tykkää.

Intuitio sanoo, että syö enemmän kasviksia kuin karkkia. Kun on kiire, syö pakastepitsa. Muuta suuntaa, jos tulee ongelmia. Tarkkaile tilannetta silloin tällöin. Tee hyvää ruokaa, nauti ruuasta ja ruuanlaitosta. Näin.

Oon varmaankin ennen kaikkea saanut karistettua pelon, jonka ovat aikaansaaneet erilaiset tutkimukset ja "tutkimukset". Elintarvikeala kun taitaa olla yksi pahimmista muka-tutkimusten tuottajista, joiden tarkoitus on, no, täysin itsestään selvästi, myydä.

Yksi suurimmista hämmennyksenaiheista liittyy kuitenkin siihen, että oon entistä enemmän samaa mieltä jääränä pitämäni mieheni kanssa. Hän syö nälkäänsä, mutta ei erityisesti muuten. Hän syö, mitä tarjotaan, ja jos voi valita, ottaa kasvista ja kalaa. Lihaa hän ei syö, paitsi riistaa, mm. koska ei halua antibiootteja ja vastustaa tehotuotantoa, ja luomua ja reilua kauppaa ei osta, koska ei halua haaskata rahojaan humpuukiin (hän on tutustunut toimintaan tuottajanäkökulmasta, siitä ko. mielipide). Hän ei stressaa, ei liho, ei sairastele. Hän on ruuan suhteen huoleton. Olemme edelleen eri linjoilla muutamissa yksityiskohdissa, mutta uskoisin, että jatkossa yhteistä linjaa on enemmän kuin ennen.

Mukavaa. Kaikella on tarkoituksensa, niin kuin nyt tällä blogillakin. Lapsi tulee kasvamaan lohella ja pastalla, ja ajoittain mäkkärimätöllä sekä kasvispihveillä.

Lätisen ravitsemushavainnoista varmaan jatkossakin, mutta huomattavasti kevyemmällä fiiliksellä :)

12. joulukuuta 2012

Päivän piristys

Tämä lause piristi päivän:

Haluaisin huomauttaa, että maailmassa on, tai ainakin pitäisi olla, muitakin arvoja kuin oman ravintosaannin hiominen oletettuun täydellisyyteen.

Lainaus on Johanna Jaakkolan kommentista Joonas Konstigin blogitekstiin Kannattaako sinun noudattaa ravintosuosituksia?

En ole muodostanut mitään kantaa itse blogitekstiin, vaikka alitajuisesti ehkä samoilla linjoilla olenkin. Sen sijaan tuo kommentti tiivisti kivasti kaiken sen, mitä olen pyöritellyt mielessäni syömisen problematiikkaan liittyen. Ruuan ja syömisen pohtimiseen ja analysointiin käytetään aivan liian paljon aikaa. Myös virkkeessä mainittu "oletettu täydellisyys" on kuvaava sanapari, kun puhutaan ruokavaliopohdinnoista. Kyseessä on kuitenkin hyvin, hyvin triviaali asia, päivittäistoiminto, jonka jokainen tekee omalla tavallaan seurauksista vastaten. Toki tajuan olevani itse osa ongelmaa, kun käytän jatkuvasti aikaa tämän sekundäärisen asian spekuloimiseen.

Syöminen oli ennen vain syömistä, nykyään kaikkea muuta. Vähän niin kuin äitiys oli ennen vain lapsista huolehtimista, mutta nykyään se on (kärjistäen) monimutkaisten eettisten valintojen ketju, jossa kuppikuntavalinta tehdään aikaisessa vaiheessa, eikä polulta ole lupa poiketa. Anu Silfverbergiä lainaten, ennen käytettiin vaippoja, nykyään vaippaillaan. Ruokaa ei kai voi enää syödä, vaan pitää valita, miten syö.

5. joulukuuta 2012

Mitä se kohtuus sitten on?

Viime päivinä olen ihmetellyt, mitä kohtuudella syöminen käytännössä tarkoittaa. Kuten moni muukin, haluaisin varmistaa, että syön niin terveellisesti kuin mahdollista, tai että en ainakaan tuhoa terveyttäni vahingossa. Ja tämähän on toki vain toivetila, eikä varsinaisesti realisoidu tekojen tasolla.

Tarkemmin ajateltuna kai mieltä vaivaava kysymys on, että pitääkö terveenä pysyäkseen olla tarkka, vai riittääkö suurella pensselillä sutiminen?

Hihatuntuma sanoo, että suurin osa ihmisistä ei noudata suositusten mukaisia ruokavalioita. Mutta mitä sitten? Vaikuttaako se oikeesti johonkin? On selvää, että ylilyönnit ovat ylilyöntejä, ja television ansioista, tai kokemuksesta tiedämme, että pitsadieetti tai syömättömyys vie terveyden. Mutta mikä on tilanne ihmisellä, joka elää ns. tavallisesti? Syö leipää aamupalaksi, lounalla vetäsee työpaikan raasteet ja spagettia, iltapäivällä kahvia ja pullaa, illalla perheen kanssa taas pari voileipää ja viikonloppusin vähän herkkuja. Jos ihminen elää näin, onko sillä vaikutuksia terveyteen?

Tässä kohtaa käytän tapaustutkimuskohteena itseäni, koska muuta materiaalia en jaksa kaivaa. Noin viisi vuotta sitten pystyin elelemään vain itseäni ajatellen. Pidin aika tarkkaan huolta siitä, että sain riittävän määrän (ja vähän päälle) erilaisia kasviksia joka päivä. Söin pähkinöitä, siemeniä, proteiinia, öljyjä ja vetelin vielä varmuuden varuiksi purkista kalkkia ja vitamiineja. Välillä elin hyvin askeettisesti (=ruoka-aineympyrää mukaillen, ilman lisukkeita), välillä vetelin "ravintoainedieettini" lisäksi myös herkkuja. Tätä jatkui noin 2,5 vuotta, ja samalla liikuin, nukuin ja tein töitä ihan normaalisti.

Sittemmin olen syönyt elääkseni, ja viime aikoina huvikseni. Lopputulos on, että en huomaa mitään eroa. Hiukset, iho, ynnä muut helpot indikaattorit on pysyneet koko ajan samanalaisina. Olen edelleen terve ja perusarvot ovat hyvät. Muita vaikutuksia on paha mennä arvioimaan, koska esim. väsymystä nyt on esiintynyt muista syistä. Jos syön enemmän, lihon, jos syön vähemmän, laihdun. Allergiaoireeni ovat kylläkin mystisesti vähentyneet viimeisen parin vuoden aikana.

Alan uskoa erään (geenibiologi)tuttavani kertomukseen tutkimusmatkailijoista Etelämanteereella: tutkimusryhmä söi muutaman kuukauden arktisella reissullaan lähes ainoastaan voita, koska sitä oli helppo kuljettaa ja energiansaanti oli taattua. Kolmen kuukauden kuluttua mitattiin (en tiedä mitä tai miten) terveydentilaa ja kaikki todettiin hyvinvoiviksi, eikä yksikään kärsinyt puutostiloista.

Juju on siinä, että monet ihmisen ravintoainevarastot eivät suinkaan tarvitse päivittäistä täydennystä, tai edes viikottaista. Riittää, että silloin tällöin saa kaikkea tarvitsemaansa.

Uskoisko tähän?

29. marraskuuta 2012

Luomu: yes or no?

Meillä ei juurikaan syödä luomuruokaa, ellei sitä ole vahingossa eksynyt jääkaappiin. Tämä ei ole oma valintani, vaan olen suhtautunut aiheeseen välinpitämättömästi, joten tomaattien kilohinta on tehnyt ostopäätökset puolestamme. Ja ehkä sitäkin enemmän mies, joka työnsä puolesta on sitä mieltä, että mm. luomu ja reilu kauppa ovat loistavia brändejä vailla sisältöä.

Olen hyvin tietoinen torjunta-ainejäämistä, mutta en ole vielä saanut vastausta siihen, millä tavalla luomuruoka olisi parempaa kuin muu ruoka. Näkyykö se terveydentilassa pitkällä aikavälillä, että saa vähemmän myrkkyjä? Kuinka paljon vähemmän? Miten se näkyy? Onko luomuruoka paremman makuista? Lapsi kyllä popsii luomumössöjä ihan mielellään, niitä tulee ostettua muiden mössöjen ohessa.

Lähiruuan päälle ymmärrän kyllä ja koska lähiruoka on usein myös luomua, tulee sitä jonkun verran kuitenkin kulutettua, vaikka luomu ei monestikaan ole kovin ekologista. Mutta tämän asian suhteen en ole vielä täysin muodostanut kantaani.

Luomuruokaan ja muihin elämäntapavalintoihin liittyy henkilökohtanen dilemma: "onko sillä nyt sitten vaikutusta"? Vaikutus se on omatunnon rauhoittuminenkin, mutta esim. luomuruuan kohdalla omatunto soimaa joka tapauksessa. Niinpä sillä pitäisi olla muita vaikutuksia, eikä edes välttämättä mulle, joku hienostuneempikin vaikutus riittää. Keisarin uusia luomuvaatteita en kuitenkaan suostu ostamaan.

Luomuruuan osalta otan mielelläni faktaa - ja miksei fiiliksiäkin - vastaan!

25. marraskuuta 2012

Lapseni, kasvissyöjä?

Tuleeko lapsestani kasvissyöjä? En tiedä. Entä tuleeko hänestä homo, uskovainen tai kepun kannattaja, en tiedä sitäkään. Aika näyttää. Mutta on toki selvää, että ohjailemme häntä tietoisesti ja vielä enemmän asennetasolla johonkin suuntaan.

Mua huvittaa kasvisruokakeskusteluun liittyvä lokeroituminen, koska kaikkein vähiten tunnen olevani pesco-ovo-lacto-vege. Oikeastaan mua ottaa päähän, että mulle tai muille edes täytyy olla joku määritelmä. Mä en syö lihaa, ja lihalla tarkoitan jotain jalkaisin tai lentäen liikkuvaa eläintä. Ns. sekasyöjillä voi olla huomattavasti moninaisempi nounou-lista, mutta he syövät silti "kaikkea", vaikka simpukat, sienet, etanat, feta, oliivit ja puolukka ei maistukaan. No, ei tää nyt multa kuitenkaan yöunia vie.

Stressaavinta tässä lokeroimisessa on kuitenkin se, että monet tekevät sen lasten kuullen. "Etkö sä syö lihaa? Mikset syö? Mikäs viherpiipertäjä sä oot, eikstoi oo vähän kaksinaismoralismia kuitenkin kun teillä on auto?". Ouukei. Ei siinä mitään, että omia ajatuksia tuodaan esiin, mutta lasten kuullen pidän tota vähän kyseenalaisena asennekasvatuksena. Enkö mä olis vaan kaikessa hiljaisuudessa voinut syödä sitä gratiinia, salaattia, muussia, juustopöytää ja kuhaa?

Mutta mihin lokeroon työnnän sitten lapseni? Tunnen läheisesti ihmisiä, joiden mielestä on sairasta, että lapsi syö lihaa. Tunnen myös ihmisiä, joiden mielestä on sairasta, että lapsi ei syö (saa) lihaa. Olemme valinneet helpon tien, eli sen kultaisen keskitien, ainakin omasta mielestä. Meillä ei ole kasvisruokaa, vaan meillä on ruokaa. Sitä syödään, mitä on tarjolla. Niin kuin syödään mummolassa ja kenties pian tarhassakin. Kaikissa paikoissa on vähän eri tavalla tehdyt ruuat, kotona siitä puuttuu se punainen ja valkoinen liha, mutta sitäpä ei lapsi tiedä. En minä ainakaan huomannut, että meillä ei juurikaan syöty lihaa lapsena. Osasin kyllä himoita mummon tekemiä jauhelihapihvejä, koska voissa paistuvan sipulin tuoksu oli niin huumaava, mutta en koskaan ajatellut, että olispa meillä kotona tollasia pihvejä. Kotona sai spessupäivinä pitsaa, täytettyjä lettuja ja muuta hyvää, mitä ei saanut muualta. Ja sitten hillittömästi käsittelemättömiä kasviksia, kuten lanttua ja porkkanaa. Lanttu oli kai muotia 80-luvulla.

Ruoka on mulle siinä mielessä pyhä asia, että se tuo ainakin mulle murheen lisäksi huomattavan paljon iloa. Ruokaanhan liittyy myös tekemisen ilo, jonka itse ole löytänyt vasta aikuisiällä, mutta toivoisin tartuttavani lapseen jo aiemmin. Tätä iloa ja loputtomien makumaailmojen kirjoa en halua lapseltani riistää. Lihaa syödään joka puolella maailmaa ja lopulta on kyse valinnasta, etenkin länsimaissa. Lapsi saa valita itse.

Vielä tässä vaiheessa kuvittelen, että tarjoamalla riittävästi monia eri makuja, syntyy lapselle luontainen kiinnostus kokeilla uusia juttuja. Jos jotain en voi sietää, on ihmiset, jotka eivät syö "mitään". Kinkkupiirakka olis ihan ok, mutta kun siinä on tomaattia tai paprikaa. Ja oikeestaan ainoa, mikä kelpaa, on pakastekarjikset tai sipsit. Varmaan näillä ihmisillä on erilainen makuaisti kuin muilla. Mutta jos jotenkin voin varjella lastani ko. kohtalolta, teen sen.

En ole huolissani siitä, etten tarjoa lapselle lihaa. Tai itse asiassa tarjoan tällä hetkellä purkkimössömuodossa. On aika suuri määrä muitakin ruokia, joita meillä ei tarjota, sillä eiköhän jokaisen kotikokin repertuaari koostu muutamista itselle tutuista sapuskoista. Ja hyvä niin. Makumatkalle mennäkseen ei täällä pääkaupukiseudulla kovin kauas tarvitse mennä.

22. marraskuuta 2012

Kasviseinekset

Vaikka ruuanlaitosta on tullut jo säännöllisempää, mennään kotioloissa leipäbuffan lisäksi aika usein eineksillä. Olenkin tässä viime aikoina koittanut tavata erinäisten tuotteiden tuoteselosteita, koska en osaa päättää, mitä mieltä olen tämänhetkisestä lihattomasta valmisruokatarjonnasta tai puolivalmisteista. Ja nyt en siis tarkoita lihattomia versioita spydäristä, lasagnesta tai kiusauksista, vaan ilahduttavan suuresta määrästä erilaisia vegetuotteita, joita saa ihan k-kaupan pakastekaapista (osan jopa jääkaapista).

Olen maistellut mm. Nutanan meksikolaisia luomupapupihvejä (itse tekemällä niitä ei synny, kokeiltu on) ja Finduksen thaihenkisiä kikhernepihvejä. Tykkään niistä aika paljonkin ja se kai onkin saanut hälytyskellot kilkattamaan. Tuoteselosteiden lähempi tarkastelu osoittaa ainakin näiden pihvien sisältävän vain aineksia, jotka ovat ainakin jollain tapaa tuttuja. Hmm, onko näiden syöminen sitten pahasta? Syntiseen osastoon en tälläisiä ruokia laske, vaan sinne kuuluvat enemminkin überrasvaiset mättöeinekset, kuten pakastepelmenit ja pinaattipitsa (joita kuluu ihan liikaa).

Olen myös innostunut quornista. Kun soija ei varsinaisesti ole mikään terveysruoka, innostuin quornista heti kun sitä alkoi saada Suomesta. Totta kai kasvatettu proteiini mietityttää, sillä sitähän se on, vaikka sitä mainostetaankin sienipohjaisena kasvisproteiinivalmisteena (ja onhan se toki sitäkin, mutta ihan metsäsienistä ei nyt puhuta). Quorn vaikuttaisi olevan ihan toimivaa ja ravintoarvoiltaan erinomaista, jos mitataan rasva-proteiini-hiilari -kolminaisuudella. Quornia löytyy pakasteena eri muodoissa, joten siitä saa tehtyä niin fileitä kuin spagettiakin. Toimii. Mutta mietityttää silti varmaan vielä pitkään.

Näitä pakastemössöjä suurkuluttaessani olen pohdiskellut, että onko niiden ravintosisältö sitten muka jotenkin olennaisesti huonompi kuin tuoreen ruuan (jota tietenkin ihannetapauksessa saisi joka päivä). Kun ennen muinoinkin on ruokaa hillottu, kuivattu ja säilötty maakuoppiin ja ties minne, ja sitten elelty niillä koko talvi, niin onko pakasteruokien syöminen jotenkin olennaisesti huonompi homma? Ja ehkä olennaisempi kysymys on, että oliko ennen vanhaan ravintotasapaino kohdillaan, vai kärsittiinkö sittenkin puutostaudeista, ainakin välillä? Tätä voisi jatkaa loputtomiin, pienen lapsen äitinä tuli heti mieleen esimerkiksi se, että saatinko ennen d-vitamiinia tarpeeksi. Joka tapauksessa uskon, että entisvanhan syömistottumuksista voisi varmaan monessa kohtaa ottaa mallia.*

Yksi vahva miinuspuoli kasvisjaloisteissa ainakin on: hinta. Yli 4 euroa neljästä pienestä pihvistä tekee kotilounaasta ravintolalounaan hintaisen, koska jotain ne pihvit vaativat seurakseenkin. Ja lisäksi joutuu vielä itse valmistelu- ja tiskauspuuhiinkin.


* Muuten olen sillä kannalla, että nostalgia värittää käsityksiämme menneistä ajoista melkoisesti, ja usein perinteet ja kulttuuri ovat taantumuksen parhaita kavereita.

18. marraskuuta 2012

Ruoka, toverini

Päätin heti kärkeen, että tässä blogissa en jaarittele laihduttamisesta tai lihomisesta, painonhallinta kun on niin totaalisen banaali aihe. Vaan minkäs teet, kun syöminen aiheuttaa henkisen puolen lisäksi ihan fyyisisiä vaikutuksia, eikä lempivaatteista mikään mene päälle.

No se laihduttaminen sitten. Se on tylsää puuhaa, mutta suoritettavissa. Laihduttaminen on bisnestä ja koulukuntajako on selkeä. Siihen en jaksa mennä laisinkaan. Jokainen varmaan huomaa, mikä omaan kroppaan toimii.

Mutta mikä sen sitten estää? Ei huvita. Pitäisi olla suurempi motivaatio mahtua vanhoihin farkkuihin kuin jatkaa syömistä ja ostaa uudet farkut. Oikeestaan ne vanhat farkut on aika rumatkin jo... mutta suurin syy on kuitenkin totaalitylsistyminen kotona. Käyn kyllä liikkumassa 2-3 kertaa viikossa, mutta syömisiin en saa kajottua. Sillä ruoka on kotiäidin kaveri. En mä nyt sille sentään juttele, mutta rytmitän päivää sen mukaan, kun en röökiäkään vedä. Päivällä odottaa joku kiva peruslounas, ja illalla sitten epämääräinen kasa herkkuja, vähän fiiliksestä ja kaapin sisällöstä riippuen.

Olen kyllä koittanut elää sekä supernihkeillen että "löysät pois" -meiningillä. Jos mahdollista, elämästä tuli entistä tylsempää, mutta sen nyt jotenkin olisi kestänyt. Sen sijaan ruuasta, eli kaverista, luopuminen oli liikaa. En ole keksinyt korvaavaa ilonaihetta eikä ole huvittanutkaan keksiä.

Olen täynnä suolaa ja rasvaa, ja janoan lisää. Hulautan useamman kerran viikossa siiderin alas kurkusta ja jos voisin, niitä menisi varmaan useampi kerralla. Tenavan unenlahjojen ansiosta yö on yhtä rallia, jota en viitsi kännissä ajella, joten toistaiseksi alkoholismini kehittyy hitaammin kuin vyötärölinjani.

Kyllä, tämä on säälittävää. Painonhallinta on ainoa toiminnallinen asia, jota en hallitse laisinkaan.

15. marraskuuta 2012

Tunnustuksia

Hämmentävää, sain tunnustuksen. Kiitos Liina!

Hämmentävän tästä tekee se, että tämän blogin tarkoitus oli niinkin juhlallinen kuin toimia huvittelualustana sekaville ajatuksille, lukijoita en osannut edes odottaa. En yleensä tee mitään, mistä saa tunnustusta, koska olen ennemmin se puskista huutelija kuin aikaansaaja, joten tämä on historiallista.

Kaikki tunnustuksen ansaitsevat blogit näyttävät sellaisen jo saaneen, joten hyppään suoraan tehtävänantoon, jossa käsketään kertomaan kahdeksan satunnaista asiaa minusta. Here we go:

  1. Kielet on mieleen. Verbaaliakrobatialla saa mun polvet tutisemaan, mutta sen täytyy olla aitoa, ei päälle liimattua. Omaa laiskuuttani käytän kuitenkin puhuessani erittäin suppeaa sanavarastoa, jossa the V word toistuu jatkuvasti. Samasta syystä kirjoitan hutiloiden.
  2. Mä en saa tehtyä mitään ilman motiivia. Motiiviksi toki kelpaa jollekin tuotettu ilo, mutta ilman motiivia en nouse sohvalta. Se rajottaa elämää aika paljon.
  3. Pidän pikkusen liikaa alkoholista. Voi kun voisin sanoa, että hyvistä viineistä, mutta ei, kaikentasoista skumppaa ja viiniä kuluu, siideriä myös. Hätätapauksessa toki muutakin. "Lasillinen" on mun kaveri siinä missä ruokakin.
  4. Olen pistänyt firman asiat kuntoon pikkujoulukeiton rohkaisemana. Olen ihme kyllä edelleen samassa firmassa töissä.
  5. Olen todella, todella aamu-uninen, ja pää herää vasta noin 2 tuntia ruumiin jälkeen. Ja sekin edellyttää kahvia, paljon.
  6. Mua ahdistaa tietyille alueille tyypillinen suomalainen yhteydenpito suvun kesken: ei pidetä yhteyttä eikä ole mitään juteltavaa, ja kuitenkin jos suu avataan, ei koskaan puhuta oikeista asioista.
  7. Olen kai melkosen kaksmielinen, ja kärsin siitä etenkin nuorempana olettamalla, että muutkin ovat. No eivät kaikki ole.
  8. Pidän kovasti leikkokukista.

Tähän loppuun on pakko tunnustaa, että omaa identiteettiä joutuu tässä yhteydessä vähän pohtimaan (koska mitään jänskiä sattumuksia ei tullut mieleen, jouduin funtsimaan itseäni). En ole koskaan muodostanut identiteettiäni esim. työn, koulutuksen tai äitiyden kautta, mutta miten se sitten muotoutuu, en osaa suoraan sanoa. Demografiset detaljit tuskin vielä määrittelevät, kuka olen, eikä musta ole mitään erityistä kerrottavaa, olen se tavallinen tarina. Mutta en valita, on helppoa ja mukavaakin olla tavis.

8. marraskuuta 2012

Rasvanhimo

Se vaan iskee välillä, tekee mieli rasvaa. Ja rasvaa vain tietyssä muodossa. Kaikilla on varmaan omat himoruokansa, joten sinänsä en pidä tätä mitenkään omituisena. En vaan ole onnistunut selvittämään, mistä rasvanhimo johtuu, vai johtuuko mistään.

Se ei ole riippuvainen nälästä tai hormonitoiminnasta, sen verran olen hommaa seuraillut. Eikä myöskään stressistä tai väsymyksestä. Se voi iskeä hyvällä tai pahalla tuulella. Ehkä sillä on jotain tekemistä, taas kerran, ruokavalion kanssa.

Rasvanhimon iskiessä syön mieluiten juustoa, mahdollisesti keksi voi olla siinä näön vuoksi kyljessä. Syön mitä tahansa, mitä ranskankerman kanssa kehtaa, olen jopa dippaillut vauvan riisikakkuja paremman puutteessa. Mutta aina siis niin päin, että rasva on pääosassa, ei kastikkeena.

Sen sijaan en koskaan syö perinteisiä rasvapommeja, kuten sipsejä tai viinereitä. Ehkäpä tämä on enemmänkin himosuhden hapanmaitotuotteisiin ja juustoihin. En ole koskaan syönyt edes puolikasta litraa jätskiä kerralla, mutta juu, homejuusto voi kadoa parempiin suihin, jos olen yksin. Ja yksinhän nimenomaan pitää olla, ei muuten tule ahmittua. Siihen on muitakin syitä kuin häveliäisyys: porukassa en vaan ennätä, kai suu sitten käy muuten sitä tahtia, ettei sinne ehdi lapata tavaraa.

Sitten voinkin käyttää ylijäämäenergiaani sen pohtimiseen, että onko tässä nyt kuitenkin kyse jonkinlaisesta salasyömis-ahmimissyndroomasta, tai sen esiasteesta, vai ihan vaan paheesta? Ja tietenkin olennaisempi kysymys on, että miten parikymmentä juustoa saa pois vyötäröltä?

2. marraskuuta 2012

Totaalikieltäytyminen

Lähtökohtaisesti en usko mihinkään dieetteihin tai varsinkaan tiettyjen ruoka-aineiden välttelyyn. En tosin usko elämäntapamuutokseenkaan, koska se ei omalla kohdallani ole koskaan onnistunut :)

Tuntuu kuitenkin siltä, että monimutkaista asiaa koitetaan lähestyä liian simppelillä keinolla, jos hyvinvoinnin nimissä jätetään jokin ravintoaine kokonaan pois. Totta kai tämä on juuri se, mitä täytyy tehdä allergioiden kohdalla. Ja tässä taas tätä kaksinaismoralismia, itse en syö lihaa, joten sen vuoksi joudun niputtamaan eettiset valinnat samaan settiin allergioiden kanssa. Mutta noin muuten tuntuu hassulta, että totaalikieltäytyminen olisi ratkaisu mihinkään varsinaiseen ongelmaan.

Sen sijaan uskon enemmänkin määriin ja suhteellisiin osuuksiin. Uskon siihen, että sokeria on parempi syödä vähän kuin paljon, tai että on parempi mättää enemmän kasviksia kuin rasvaa. Ja kaikenkaikkiaan on parempi syödä vähemmän kuin puputtaa koko ajan. Jos balanssi on saavutettu (mahdollista vai urbaani legenda?) ei sillä ole mielestäni mitään terveysvaikutusta, että syö välillä jotain syntistä. Toisaalta, uskon, että monet ruuat ja ravintoaineet voi jättää kokonaan pois, ilman että siitä on (fyysistä) haittaa. Kuten nyt vaikka se sokeri. Maailmassa on varmaan aika monta ruokaa, joita en tule koskaan syömään, eikä terveyteni siitä kärsi.

Uskon, ettei totaalikieltäytymisellä tai vähäisellä käytöllä ole terveydellisiä eroja, kun puhutaan tavallisista ruoka-aineista ja terveistä ihmisistä. Jopa parjattua aspartaamia uskallan vetää ihan surutta, kun sitä tulee nautittua alle 10 kertaa vuodessa. Mutta kuten sanottua, tämä on uskoa, omien filttereideni kautta muodostettuja mielipiteitä.

No sitten kuitenkin... välillä mietin, että mahtaakohan vehnäjauho sopia kenellekään. Itseäni se turvottaa* ja poisjättämisen huomaa heti. Mutta toisaalta, en koskaan ole täysin nollalinjalla, voin jättää pastat ja pullat syömättä, mutta syön silti ruisleipää, jossa on herratieskuinpaljon vehnää. Mutta siis tämä on ravintoaine, jonka (jatkuvan) käytön lopettamista olen pohtinut, vaikken lopettamiseen muka uskokaan. Täytyy varmaan tehdä eksperimentaalista tutkimusta asian tiimoilta.


* Suolahan ei mua turvota, mutta kumma juttu, että kun sitä vähentää, kaventuu kasvot vuorokauden sisään puoleen entisestään :)

30. lokakuuta 2012

Relationship status

Tämä ei ole mikään yhden yön juttu.

(kuva: http://weheartit.com)

27. lokakuuta 2012

Makuasia vai opittua?

Valitettavasti yleensä syön jotain, mikä jäisi vegaanilta syömättä. Ja valitettavaa se on siksi, että housut kiristyy viikko viikolta. Kasvisruoka on harvoin yksiselitteisesti terveellistä, koska monesti käytetään juustokuorrutusta, voitaikinapohjaa ynnä muuta heviä tavaraa.

Onneksi kuitenkin onnettomaan ruuanlaittorepertuaariini kuuluvat salaatit, joita teen helposti vasemmalla kädellä silmät kiinni. En tietenkään osaa mitään hienoa, enkä useinkaan paahda pinjansiemeniä pannulla tai vastaavaa, mutta salaatti on mielestäni enemmän kuin pelkkä kurkku+ tomaatti+vihersalaatti. Salaattiin tulee vähän kaikenlaista kasvista, yrttejä, papuja, siemeniä, pähkinöitä sekä välillä myös kalaa, juustoa ja mitä nyt sattuu kaapista löytymään. En useinkaan heitä mukaan salaattikastiketta, öljy tai sitruuna riittää. Yleensä sitten syödessä ihmettelen, miksei salaatteja tms. tuoreruokaa tule tehtyä useammin, kun en edes inhoa pilkkomista (tai pesemistä, kaikki on pestävä...).

Salaattia natustellessa mietin aina, että puhdas kasvisten maku on kyllä hyvä. Ja siitä päästäänkin sitten siihen, että onko se opittu asia, vai puhtaasti makuasia? Lapsuudessa kasvisten syömisestä ei edes keskusteltu, mutta ei ehkä tarvinnut, kun porkkana ja tomaatti maistuivat jo silloin. Mutta kun nyt niin kovasti haluaisin, että myös pojalle kasviksista tulisi varsin arkipäiväinen asia, eikä lautasen reunaa aina jäisi koristamaan se salaattiosasto, niin mitähän tässä pitäis tehdä? Syödä raasteita ja salaatteja jatkuvasti, asiasta numeroa tekemättä? Dippailla kukkakaalia ilman erikoismainintaa, että nyt syödään muuten terveellisesti?

Tunnustan, tunnen säälittävän huonosti monet kotimaiset juurekset ja vihannekset. Esim. kyssäkaalista, lantusta tai nauriista ei valmistu ei niin sitten mitään. Mutta ehkäpä (fantasiamaailmassa) opiskellaan näitä sitten yhdessä jälkikasvun kanssa. Pääasia, että se sais jostain kiinnostuksen asiaan, eikä punaniskaisesti toteasisi syövänsä vain oikeeta ruokaa.

25. lokakuuta 2012

Pitsaruokaa

Mitä silloin syödään, kun kaapissa ei ole mitään aamupalaksi luokiteltavaa? Ja se tilanne on tässä taloudessa kohtuullisen usein, kun leivät, jugurtit, marjat ja muut loistavat poissaolollaan. Silloin syödään joko a) lounas aamupalan aikoihin tai b) pitsaruokaa, eli katotaan, mitä kaapista löytyy.

Tänään on sellainen kaappien putsauspäivä. Helvetillinen nälkä on, kun on illalla syönyt vähemmän, muttei ihan viittiny keittää sitä samaa valmispastaa ennen aamukasia. Kaapista löytyi lidlin fetaa (eli jotain juustoa), ananasta, tonnikalaa, tomaatteja ja avokadoa. Tästä syntyi ns. salaatti. Mausteitakin olisi, mutta en osaa maustaa tällästä sörsseliä. Heitin perään mustapippuria ja sitruunaa. Hmm. Näyttää pahalta, maistuu ihan kohtuulliselta. Nää on niitä ruokia, joita ei ikimaailmassa tarjoaisi kenellekään, tai vannoutuneille selkeän ruuan ystäville myöntäisi syövänsä. Plussaa tuli miehen kommentista "mitä toi on, näyttää hyvältä".

Tämä mössö on sattumalta suht täynnä niitä nk. hyviä ravintoaineita ja menis ehkä karppaajillekin läpi. Aina näin ei ole. Pitsaruoka voi olla myös keksejä ja taloussuklaata. No, mössö oli kuitenkin hyvin juusto- ja avokadopainotteinen, joten ainakaan se ei ole kevyttä.

15. lokakuuta 2012

Se avokadopasta

Lapsiperheessämme on tapahtunut viime aikoina muutos siihen suuntaan, että ruuanlaittoon on jäänyt aikaa (halleluja!). Joten pitihän sitä suosittua avokadopastaa kokeilla, eli sitä jonka resepti alun perin löytyy Gullichsenien Safkaa-kirjasta. Pecorinoa ja limeä lukuun ottamatta kaikki ainekset löytyivätkin kaapista, joten kun pecorino sitten löytyi kolmannesta kaupasta, jossa mies jaksoi kävelylenkin nimissä juosta, oli aika ryhtyä misaamaan.

Pasta on helppo, kyllä. Ja maku on... hyvä. Jäin pohtimaan, mistä pastan saama valtaisa suosio johtuu. Pastassahan maistuu vahvasti avokado ja sen lisäksi melko klassinen vihreä pesto. Pestoon olen tutustunut vasta aikuisiällä, eihän 30 vuotta sitten ollut pastaa, joten ei ollut pestoakaan meidän peruskeittiössämme. Sen sijaan avokadoa olen syönyt aina, lähinnä välipalaksi ihan sellaisenaan. Kun joku kaveri kerran vinkkasi laittamaan suolaa ja sitruunaa avokadon päälle, tuli siitä varsinainen herkku, meillä kun ei omin päin mausteita juurikaan osattu käyttää.


Sen kummemmin en avokadosta koskaan ajatellut mitään, käytin sitä salaateissa, guacamolena ja leivän päällä säännöllisesti, lähes viikottain. En syönyt sitä ravintoarvojen vuoksi, vaan maun. Mutta ei ole montakaan vuotta siitä, kun tein salaattia ja huikkasin ystävälleni, että laitanko avokadoa, ja hän vastasi, että "mikäs se on?". Ehkä avokado ei sittenkään ole niin tuttu hedelmä ja maulla on vielä uutuusarvoa?


No, pasta oli hyvää, joten teen sitä varmankin uudestaan. Voi olla, että valvotun yön jälkeen oikaisen jostain kohtaa, käyn ehkä valmiilla pestopurkilla.

9. lokakuuta 2012

Lapsukainen syö eineksiä

Lapsemme on saanut valmismössöjä siitä lähtien, kun alkoi syödä kiinteitä ruokia. Muutaman kerran on toki keitelty perunoita, bataatteja, kesakurpitsaa ja porkkanaa, sekä muussattu banaania, omenaa, avokadoa ja raejuustoa.

Lapsi syö hyvällä ruokahalulla mauttomia mössöjä, koska ei paremmasta juurikaan tiedä. Onneksi syö. Univaikeuksien takia koko perhe on ollut yli puoli vuotta täysin horroksissa ja järkevän aterian olen itse saanut tässä ajassa ehkä alle 10 kertaa. Eineksillä, ravintolalounailla ja pikaeväillä on siis menty pitkän aikaa.

Omasta puolestani en ole huolissani, samapa tuo, millä elää vuoden aikuisuudestaan. Lapsen suhteen sen sijaan on koko ajan huono omatunto: mistä sitä tietää, mitä pitkäaikaisvaikutuksia ruokaan oikeasti kuulumattomilla aineilla on? Itse kun emme niitä skideinä saaneet, vaan mutsi keitteli mössöt itse, oikeista raaka-aineista.

Esim. Pasta Toscana näyttää sisältävän oletusarvoisten ainesosien lisäksi riisitärkkelystä, mangososeesta vain 50% on mangoa ja marjamössöpurkista opin uuden termin; tapiokatärkkelys. Voihan olla, että osa näistä on ihan turvallisia lisäaineita, jopa luonnontuotteita (jotka eivät kylläkään aina ole hyväksi, monet myrkytkin ovat luonnontuotteita). Silti syöttäisin mieluummin sataprosenttista mangososetta ja käyttäisin ajan ennemmin ruuanlaittoon kun lisäaineiden opiskeluun.

No, huono omatunto on kaverina koko ajan, mutta en tee asialle mitään. Olisin kai jo tehnyt, jos inhimillisellä vaivalla voisin.

Samaan aikaan monet täysin järkevinä pitämäni tuttavat syöttävät lapsilleen purkkiruokaa, kunnes lapsi alkaa syödä samaa ruokaa muun perheen kanssa. Onko sittenkin kyse asiasta, joka ei ole ongelma ollekaan, vaan enemmänkin luksusongelma, kun on mistä valita?

6. lokakuuta 2012

Miten tähän on tultu

Miten tästä syömisestä tuli niin hankalaa? En toki menetä asian suhteen yöuniani ja olen sitä mieltä, että niin kauan, kun pysyy terveenä, jotain tekee oikein, mutta silti se on mielessä.

Lapsuudessani meillä syötiin terveellisesti (kai). Eineksiä ei syöty, kuten ei kai 80-luvulla ollut tapana. Ruoka oli tavallista kotiruokaa, sillä erotuksella, että meillä ei juurikaan ylimääräistä rasvaa käytetty. Eikä oikeastaan muutenkaan ylimääräisiä kaloreita. Se vähä liha, mitä syötiin, oli vähärasvaista ja "hyvälaatuista". Eli ei ollut lauantaimakkaraa, lenkkiä tai pihviäkään. Ensimmäisen sisäfilepihvin söin yli kakskymppisenä. Meillä ei ollut sipsejä eikä limua tai mehua juotu kuin erityistilanteissa. Kuorittuja porkkanoita ja hedelmälohkoja ilmestyi käteen asti, joten niitä tuli sitten rouskuteltua. Jopa mausteita oli vähänlaisesti kaloreiden nimissä.

Äkkiseltään tämä kuulostaa ihan hyvältä ruokavaliolta. Rasvauskonto eli kukoistustaan, mutta tuskin sen välttely liiallisuuksiin meni. Olimme kaikki terveitä ja hoikkia. Kuitenkin kaipasin jo lapsena (tietämättäni tietenkin) ruokakulttuuria. Siis sitä, että välillä tehdään pieteetillä ruokaa ja juhlapäiviin liittyy omat herkkunsa. Meillä ruoka oli enemmänkin välttämätön paha eikä missään nimessä nautinnon lähde. Lisäksi mulla oli monesti lapsena nälkä. Liikuin paljon ja jotain jäi selvästi puuttumaan, vaikaa ruuasta ei ollut pulaa.

Muutettuni omilleni, homma lähti hetkeksi käsistä. Ensinnäkään en osannut laittaa ruokaa. Siihen ei ollut ollut mahdollisuutta, koska keittiö oli mutsin valtakuntaa silti, vaikka hän sitä vahvasti inhosikin. Elelin eineksillä: keittelin pannulla valmiita pastaruokia ja söin opiskelijaruokaloissa. Enemmän keskityin juhlimiseen, joten ruoka olikin sivuosassa. Pysyin edelleen hoikkana eikä ruoka ollut mielessä ollenkaan.

Sitten kävi se tavallinen tarina, eli muutin yhteen poikaystävän kanssa, jolla oli suunnaton ruokahalu. En olisi tarvinnut yhtä paljon ruokaa, mutta kuin huomaamatta, söin liikaa. Aloin laittaa ruokaa, yksinkertaista kotiruokaa kunnon kermalla ja voilla. Usein haettiin muffinsseja ja siideriä ynnä muuta sohvannurkkatavaraa. Vielä useammin käytiin pitkän kaavan mukaan syömässä. Aloin tietenkin lihoa ja suhde ruokaan monimutkaistui.

Samoihin aikoihin kiinnostuin syömishäiriöistä. Asia oli toki mediassakin paljon esillä tuolloin 2000-luvun alkupuolella. Olin hyvin tyytyväinen, että sain ruuasta kuitenkin vielä sen nautinnon, jonka siitä voi saada - senhän syömishäiriöinen on menettänyt. Samalla selittelin itselleni, että lihominen on pienempi paha kuin syömishäiriö. Ja sitä mieltä olen toki edelleen, mutta ei se vielä anna hyvä syytä lihoa.

Mun lihomiseen ei ole koskaan vaikuttanut liikunta laisinkaan, vaan vain ja ainoastaan syöminen. Lihon ja laihdun nopesti, mutta liikkumisella ei ole sen kanssa tekemistä. Olen painavimmillanikin liikkunut useita kertoja viikossa ja kunto on ollut ok.

Lihottavan parisuhteen jälkeen olen tosissani pohtinyt syömisen olemusta. Söin jonkun aikaa hyvin vähän vain syömisen vuoksi, en ollenkaan huvittelumielessä. Sitten palasin takaisin ravintotieteen (=mukatieteen) pariin, ja aloin seurata aihetta lehdistä ja lueskelin muutaman kirjan.

Vuosien harrastamisen tuloksena en ole saanut muodostettua kantaani siitä, mikä olisi järkevintä. Tällä hetkellä olen siinä uskossa, että parasta on klassinen toteamus "kohtuus kaikessa". Kohtuudella herkkuja, ravintoaineita ja nipottamista. Nipottaminen ei kuulu juhlaan ja juhla ei kuulu arkeen.

Kuitenkin tästä on vielä pitkä matka siihen, miten voisi parhaiten välttää länsimaisen elämäntavan pahimmat terveysongelmat ja silti pitää syömisen iloisena asiana.

2. lokakuuta 2012

Aina mielessä

Ainahan se on mielessä. Ruoka meinaan. Koko aikuisikäni olen pohtinut ruuan merkitystä ja Pollanini lukenut. En silti ole löytänyt tyydyttävää ratkaisua siihen, minkälainen ruokavalio säilyttäisi sekä terveyden että mielenterveyden. Jos soppaan lisätään vielä haaveet taloudellisesta ja ekologisesti kestävästä ruuanlaitosta, ollaan liian korkean tason yhtälön edessä. Uuh.

Haluaisin sanoa, että meillä syödään kasvispainotteisesti ja terveellisesti, mutta nipottamatta. Käytännössä tämä on jopa melkein totta, tosin ilman terveellisyys-osastoa. Vaikka ruuan terveysvaikutukset ovat yksi kiistellyimmistä tutkimusaiheista ja niiden pohtiminenkin aiheuttaa vatsahaavan, on selvää, että ruokavaliossamme on korjattavaa.

Kun ruokaa laitetaan, se on tavallista kotiruokaa. En usko dieetteihin enkä superfoodeihin, vaan siihen, että voi olla monenlaisia ruokavalioita, joilla ihminen säilyy hengissä eikä kärsi puutostiloista tai elintasosairauksista. Joten laitamme siis... melkein aina lohta ja jotakin salaattia sekä ihan liikaa perunaa tai pastaa. Myös rasvaa syömme ylenmäärin, koska smetana on hyvää ja kevyttuotteet pelottavia. Ja kun emme laita ruokaa, syömme pastaa. Aina. Mahtavaa.

Emme syö lihaa, paitsi joskus jotain riistaa, jota kyllä olisi saatavilla, mutta ei vaan saada aikaseksi hakea. Mies syö vähän kanaa, itse en. En vaan voi. Ehkä se tekee musta pullamössöpaskan, tämän ajan tuotteen, joka on kyllästetty uutiskuvilla tehotuotantotiloilta, mutta siellä ne on, palaneet ikuisiksi ajoiksi verkkokalvoille. Sitäkin enemmän inhottaa ajatus antibiooteilla kyllästetyistä eläimistä. Sen sijaan en näe mitään väärää siitä, että jos eläintä syödään, niin syödään sitten ne "huonommatkin" osat, koska jauhettu siannahka lienee samaan tapaan kasvatettu kuin ribsitkin.

Tiedän, tässä on kaksinaismoralismia moneen suuntaan. Vaiennan sisäisen äänen toteamalla, että parempi miettiä ruuantuotannon (ynnä muiden asioiden) vaikutuksia edes vähän kuin olla miettimättä laisinkaan. En aja city-maasturilla, mutta käytän nahkakenkiä. Kulutan sumeilematta ja olen huono kierrättäjä. Huoh.

Tätä sinänsä hyvänkuuloista kala-kasvis -ruokavaliota kaunistaa hallitsematon karkinsyönti ja erinäisten herkkujen puputtaminen ilman erityistä hillintää. Emme välttämättä mässytä joka päivä - tai sitten mässytämme. Tätä on käsittääkseni aika monen muunkin ns. kasvissyöjän arki. Herkuissa on harvoin lihaa.

Kyllä meillä jokunen kilo on ylipainoa, molemmilla ehkä alle 10. Sekin on mielessä jatkuvasti. Veriarvot ovat tiettävästi toistaiseksi hyvät. Siis hemoglobiini, kolesteroli ja sokerit.

Mutta vielä enemmän asia kiinnostaa nyt, kun jälkikasvu alkaa pian syödä samaa ruokaa kanssamme. Asiantilaan on tultava muutos - mutta mikä ja mihin suuntaan?